Johdanto
Syysturnauksessa 2024 arvokas salaseura Taivaalliset taistelee loisteliaasta tulevaisuudestaan. Alempaa voit lukea raportteja turnauksen tapahtumista.
1.10. Helsinki
Kaivopuiston korkeilla kukkuloilla ja jyrkänteillä, Taivaalliset valmistautuivat yhteen sen pyhimmistä rituaaleista — Ylösnousemusseremoniaan, joka valitsee uudet johtajat. Kymmeniä vuosia salaseura oli toiminut kuun ja tähtien valossa, vetäen vallan naruja ja muovaten historian kulkua, aina näkymättömänä, aina piilossa.
Tänä iltana uudet johtajat nousisivat salaseuran 12 kenraalin joukosta.
Puisto oli täynnä väkeä. Vain päivä oli kulunut siitä, kun Taivaallinen seremonia, uusien jäsenten vihkiminen, oli päättynyt. Seremonia ei ollut vain fyysinen matka; se oli kulku seuran syvimpään sieluun, suunniteltu testaamaan akolyyttien sisua ja ohjaamaan heidät mysteereihin, joiden saloihin he halusivat vihkiytyä. Jokainen oli valittu uskollisuudestaan seuran asialle, ja he tiesivät sydämessään, että he eivät enää olleet samoja ihmisiä kuin ennen seremoniaa.
Aurinkokellon takana seisoivat Taivaallisten hallitsevat johtajat, jalo, hehkeä ja pitkä pari, jotka olivat taivaallisen voiman ruumillistumia: Luna Cassiopeia ja Sol Rigel. Heidän hopeiset viittansa kimaltelivat vaaleassa kuunvalossa, ja pelkkä heidän läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Heidän iättömät kasvonsa, vuosien viisauden uurtamia, hymyilivät hennosti seuran jäsenien ja kenraalien suuntaan.
”Kruunajaisseremonia alkakoon,” Sol sanoi. Vaikka hänen äänensä oli vain kuiskaus, se kantautui helposti yön yli hiirenhiljaa odottavan yleisön korviin. ”Tänä iltana kaksi teistä nousee kohti taivaita,” Luna jatkoi.
Luna ja Sol kääntyivät selin, viitaten kenraaleja astumaan eteenpäin lähemmäs jyrkänteen reunaa, jossa ajan sileäksi hioma kivialttari katsoi merta. Sen päällä lepäsi Syvällisyyden Safiiri, reliikki, joka oli yhtä vanha kuin itse seura. Kiiltävän, pyöreän jalokiven oli sanottu sisältävän kaikkien menneiden johtajien haalima tieto. Vain valituille kahdelle kiven koskettaminen myöntäisi nämä viisaudet täyden kuun yönä; muille kivi olisi edelleen vain kaunis esine.
Kenraalit hopeisiin viittoihin verhoutuneina, muodostivat täydellisen ympyrän Lunan, Solin, alttarin ja kiven ympärille.
Ilmassa oli jännitystä, ja tuntui siltä kuin luonto itse olisi tunnistanut tämän yön vakavuuden ja pysäyttänyt puiden kahinan.
Ja silti, erään kenraalin mieleen oli jo kylvetty pahan siemenet, ja ne olivat pian puhkeamassa täyteen kukkaan.
Yhdellä pitkällä askeleella Regulus Nox tarttui kiveen silkkihansikkain. Ennen kuin kukaan ehti edes huudahtaa yllätyksestä, Regulus oli langettanut kiveen oman taikansa ja safiiri halkesi palasiksi Regulusin kämmenellä.
”Koittakoon nyt uusi aikakausi, jossa johtajamme valitaan omien saavutustemme perusteella – sen sijaan että pölyttynyt muinaismuisto sen mielivaltaisesti sanelee!” Regulus huusi, heilutellen palasia kaikille nähtäväksi.
Sekasorto puhkesi. Regulus oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta vain muutamat hänen kannattajistaan tiesivät hänen ajatustensa syvyyden ja sen voiman, jonka hän oli saanut matkoillaan. Regulusin kannattajat alkoivat vetämään veitsiä viitoistaan etsiäkseen toisinajattelijoita, kun loput seuran jäsenet alkoivat paeta peloissaan.
Kenraalit, Luna ja Sol katselivat kauhun ja vihan täyttäminä Regulusta, itkien menetettyä ystävyyttä ja petosta. Regulus heitti viimeisen katseen heihin päin ennen kuin käänsi selkänsä ja lähti seuraajiensa kanssa, huutaen viimeiset sanansa kaikille kuuluviksi:
”On aika uusien tähtien loistaa.”
14.10. klo 00.01 Turnaus alkaa!
Jo päiviä Taivaalliset ovat velloneet epätietoisuudessa ja -toivossa, ja pelko tulevasta on kärjistynyt vainoharhaksi. Valaiskoon veitset pelottavan yön, tuoden rauhaa levottomille mielille!
14.10. Klo 17 Kumpulan kampus
Tähdenlennot ovat sinkoilleet Danse Macabren tahtiin ja lentäneet kuolettavasti Scyphozoan päälle!
Murhaaja kertoo:
Now playing: Mozart: Requiem. I. Introitus (Requiem aeternam)
Me jumalten houkat, me tanssimme kuolemaan asti.
Hän ei ole menossa tanssimaan, hän on menossa lauluharjoituksiin, mutta se on toiseksi paras tapa näyttää kunnioituksensa niille, jotka meidän elämiämme pitävät käsissään. Me ylistämme heitä laulaen ja symbaalien helinällä, me ylistämme heitä harppua soittaen ja rumpua lyöden, mutta suurin ylistyksistä on tanssi, ja minä tanssin. Tanssin hitaasti läpi Exactumin sinne, missä hän on sanonut olevansa, kolmannen kerroksen opiskelutiloissa. Vedän hupun päähän, painan hartioita kumaraan, voisin olla kuka tahansa, olen ottanut valeasua täydentämään vanhan vihon, jossa on matematiikkaa. Lopulta en tarvitse sitä, koska hän juttelee ystäviensä kanssa pahaa aavistamatta, ja voin vain istua sohvalle lähelle odottamaan, näyttää sisäänpäin kääntyneeltä ja selailla puhelintani, samalla vilkuilla häntä silmäkulmastani.
Lauluharjoitusten aika lähestyy, ja hän jättää ystävänsä ja lähtee kävelemään sivukäytävää pitkin, tanssin hitaasti hänen peräänsä. Hän pysähtyy tyhjän luokan oven eteen, jossa lauluharjoitukset ilmeisesti ovat. Kysyy minulta, uskaltaakohan sinne jo mennä, kello on paria minuuttia vaille.
Hymyilen sisäisesti. Totta kai uskaltaa, huonehan on tyhjä. Työnnän oven auki ja astun luokkaan hänen edellään. Kun ovi sulkeutuu hänen takanaan, vedän pistoolini esiin, ja luodit vaientavat hänen laulunsa iäksi.
Tanssin pois huoneesta, ehdin täpärästi pois näkyvistä, ennen kuin kaksi muuta lauluharjoituksiin tulijaa saapuu paikalle ja näkee luokan lattialle lyyhistyneen ruumiin. Vai ehtivätkö he sittenkin nähdä, kun astuin ulos ovesta? En tiedä. Tanssini on veitsenterän tanssia, yhden horjahduksen päässä tuhosta.
14.10 klo 21.24 Uusi Ylioppilastalo
Pesto haikailee Lacertaa taivaalta.
15.10. klo 20.45 Vilppula
Danse Macabre jatkaa voitontanssiaan tähtien loisteessa, A. G. Lyonsin harmiksi.