A New semester has arrived, but our beloved buildings along with their shady clubrooms have disappeared. Where will you kill this Autumn? Prowling another campus? Sneaking in the park? Infiltrating the youth centre in Pasila? Final date at the graveyard?
Join us for the Assassin’s Autumn tournament of 2026 to seek and discover harrowing new places of danger and strife and find out where the bodies will lay in the future! Exciting times for both new and experienced assassins!
Tule mukaan ja päätä millaisen uuden lopun kohteesi saa.
–
The Helsinki University Assassins' Autumn Tournament 2026: Fresh Endings will be played 5.-18.10.2026. Anyone with a healthy sense of humour and a playful mind, who mainly resides in the capital region during the game, is welcome to participate.
In an assassination game the participants are divided into rings, where every player is both a target and a hunter. The game is on around the clock, but players can ask for certain times or places to be declared a safe zone. Tournament will include, in addition to the regular circular game, several additional missions that will give extra points and potentially extra targets. The game will be administered with Surma, the dedicated tournament administration software.
The registration is open until the 2nd of October, 23:59 o’clock in the following link: https://surma.salamurhaajat.net/tournaments/3b45705a-735b-488b-a3bf-79a71c4bc362/registration
Once the game starts, you can follow along with events by reading the tournament page and joining the tournament Telegram channel: https://t.me/+-kWYg3C48Q80OWNk
If you have any questions concering the game, please don't hesitate to contact the umpires via email:
Tournament umpires
- don Tuomas Puikkonen (head umpire)
- brother Mikko Mänttäri (weapon umpire)
- don Eemeli Korhonen (player umpire)
- don Erika Ojanperä (player umpire)
- toveri Nia Paatsema (player umpire)
12.10. klo 14:15 Kruununhaka
Tursasta ei niin vain yllätetä. Tappamaan tullut pehme kiisu joutuu itse uhriksi kun lonkeroinen hirviö ottaa ohjat imukuppeihinsa.
12.10. klo 8:03 Kallio
Journalisti on taas löydetty kuolleena. Tällä kertaa paikalta poistui Janissaryn myrkkyhämähäkki, jota virkavalta ei osannut kuulustella.
Uhri kertoo
Heräsin omasta sängystäni. Viimeinen muistikuvani oli äitini asunnon parkkipaikalta. Märkä asfaltti poskeani vasten, etsivä R:n veitsi syvällä kylkiluissani. Asfalttia koristivat revenneestä jätesäkistä vuotaneet värikkäät roskat ja minusta vuotanut tummanpunainen veri.
Ja nyt makasin kotona peiton alla. Olinko selvinnyt? Oliko joku löytänyt minut ja toimittanut sairaalaan? Olinko menettänyt muistini, mutta onnistunut jotenkin palaamaan kotiin?
Yritin muistella, mitä puukotuksen jälkeen oli tapahtunut. En saanut mieleeni edes välähdystä. Muistot loppuivat kuin, no, veitsellä leikaten. Outoa oli, ettei niiden tilalla ollut edes krapulaista sumua, jonka läpi yritin joskus tavoitella edellisen illan tapahtumia. Oli vain täydellinen, siisti tyhjyys.
Lihaksia jomotti, mutta niitä riipivät liika näyttöpäätetyöskentely ja liian vähäinen venyttely, ei kuolema.
Kurkistin peiton alle. Kyljessäni ei näkynyt haavaa, ei edes arpea. Olinko nähnyt harvinaisen verisen painajaisen?
Silitin kylkeäni epäuskoisena. Iho tuntui sileältä, melkein luonnottoman sileältä. Huomasin myös, että vatsani vasemmalla puolella ollut pieni luomi oli kadonnut. Ainakin luulin muistavani, että siinä oli ollut luomi. Olin katsellut vatsaani yli neljäkymmentä vuotta, mutta yhtäkkiä en ollutkaan aivan varma sen yksityiskohdista.
Kännykän kello näytti 07.10. Siitä tiesin, että jokin oli vinossa. Herätyskello soisi 07.15, enkä ikinä, siis ikinä, herännyt ennen kuin se repi minut väkivaltaisesti uuteen työviikkoon.
Puhelimessa ei ollut yhtään ilmoitusta. Ei viestejä, ei vastaamattomia puheluita. Olin ollut kuolemaisillani, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kaivannut minua. Se oli hiukan loukkaavaa.
Lokakuinen aamu odotti ikkunan takana valmiina sammuttamaan elämänhalun. Taivas näytti siltä kuin joku olisi vetänyt likaisen tiskirätin kaupungin ylle. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta en voinut moittia sitä. Minäkään en olisi halunnut.
Nousin kuitenkin. Kroppa tuntui oudolta, jäykältä ja vieraalta. Ehkä se johtui puukotuksesta tai muistinmenetyksestä, tai ehkä ihmisen ei vain pitäisi olla hereillä tähän aikaan.
Sängystä noustessani horjahdin hieman. En niin kuin aamupöpperössä kompuroiva keski-ikäinen vaan… aivan kuin painopisteeni olisi ollut hiukan väärässä paikassa. Tuntui kuin olisin opetellut kävelemään joskus kauan sitten, mutta jouduin nyt palauttamaan mieleeni, miten se tapahtui. Tunne meni nopeasti ohi.
Hoidin aamutoimet automaattiohjauksella. Vessa. Hammasharja. Vaatteet. Peilistä tuijotti nainen, joka näytti siltä, että oli viettänyt yön ruumishuoneella. Ehkä olinkin.
Kumarruin lähemmäs peiliä. Kasvot olivat omani, siitä ei ollut epäilystäkään. Silti jokin häiritsi. Silmien alla ei ollut aivan yhtä syviä uurteita kuin tavallisesti. Oikean kulmakarvan vieressä ollut pieni arpi, jonka olin saanut lapsena kaatuessani polkupyörällä, näytti haalistuneen olemattomiin.
Ehkä kylpyhuoneen valaistus vain oli tavallista armollisempi.
En jäänyt pohtimaan asiaa. Kuolema ei kelpaisi työnantajalle myöhästymisen syyksi ilman asianmukaista todistusta.
Ulkoilman kylmyys löi läpi syystakista. Pitäisi kaivaa esiin villakangastakki.
Ilma oli kolea ja liikkumaton, asfaltti kiilsi yön jäljiltä kosteana, pysäköityjen autojen ikkunat olivat ohuessa huurussa. Näin vain yhden ihmisen, solakan miehen tummissa vaatteissa, tarpomassa määrätietoisesti pää tiukasti hartioiden väliin vedettynä.
Missä kaikki olivat? Kalliossa pitäisi olla elämää kaikkina vuorokaudenaikoina.
Kävelin autolleni.
Se seisoi tutulla paikallaan, harmaana ja uskollisena kuin vanha koira, joka oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa isäntäänsä mutta totteli silti käskyjä.
Kaivoin avaimet taskustani ja tartuin kuljettajan ovenkahvaan.
Silloin tunsin piston. Terävän, polttavan kivun oikeassa etusormessani. Kirosin ja katsoin vuoroin sormeani, vuoroin ovenkahvaa.
Ovenkahvan alta kömpi esiin sysimusta hämähäkki. Se oli jalkoineen lähes viisisenttinen, kiiltävä kuin märkä hiili, takaruumis oli pyöreä kuin pieni musta helmi. Atrax robustus, Sydneyn suppiloverkkohämähäkki. Yksi maailman vaarallisimmista hämähäkeistä.
Sen olisi pitänyt kiusata ihmisiä Australiassa, ei lokakuisessa Helsingissä. Joku oli nähnyt melkoisesti vaivaa saadakseen minut hengiltä.
Ajatus pysäytti minut hetkeksi. Etsivä R oli jo tappanut minut kerran. Tai ainakin olin melkein varma, että oli. Miksi joku haluaisi tappaa minut uudelleen?
Katsoin pientä pistojälkeä sormessani. Kipu oli yllättävän voimakas. Se säteili kämmeneen ja tuntui jo ranteessa. Sormet alkoivat kihelmöidä. Yritin ravistaa tunnetta pois.
Olin juuri palellut, mutta nyt valuin hikeä. Suuhuni kertyi sylkeä. Sydän alkoi hakata oudosti, ja vatsaani kouristi. Nojasin auton kylkeen.
Yritin kaivaa puhelinta taskustani, mutta käteni vapisi niin pahasti, että pudotin sen asfaltille. Auton avaimet menivät samaa tietä. Kumarruin nostamaan niitä, mutta samassa jalkani pettivät ja lysähdin polvilleni.
Rintaani puristi. Hengitys muuttui raskaaksi, ja näkökentän reunoille alkoi kerääntyä mustaa.
Tajusin, etten ehtisi sairaalaan, en ehkä edes ambulanssiin. Kouristus kulki lävitseni. Auton kylki liukui näkökentässäni ylöspäin, vaikka todellisuudessa minä olin matkalla alaspäin.
Kaaduin kyljelleni märälle asfaltille. Yritin vielä vetää henkeä, mutta keuhkoni eivät enää suostuneet yhteistyöhön. Auton renkaan vieressä lojui tupakantumppi. Se oli litistynyt, märkä ja vastenmielinen. Meissä oli paljon samaa.
Yhtäkkiä mieleeni ponnahti kuva. Kirkas valkoinen valo. Jokin tasainen, koneellinen ääni. Ihmisen kasvot kumartuneina yläpuolelleni. En tiennyt, oliko se muisto vai kuolevien aivojeni viimeinen sormennosto.
Yritin liikuttaa kättäni. Se ei totellut. Sydän hakkasi muutaman epätoivoisen kerran ennen kuin pysähtyi.
Taivas alkoi hitaasti vaalentua. Aurinko nousisi sittenkin. Minä en.
11.10. klo 18-19 Malmin hautausmaa
Hautausmaalla on sattunut kaikenlaista sunnuntai-iltana. Kolme etsivää ja kaksi salamurhaajaa ovat lähes perä jälkeen tappaneet saman kohteen. Kohde on kuitenkin herännyt henkiin tappamisesta huolimatta. Liittyyköhän tämä pyhäinpäivään?
11.10. klo 17:55 Hakuninmaa
Etsivä R jatkaa pidätysputkeaan. Tällä kertaa kuoleman kohtaa Journalisti.
Uhri kertoo
Ilta oli tumma ja painava kuin lesken suruhuntu. Taivas roikkui matalalla. Toivoin, että pilvet ratkeaisivat sateeseen. Itse en enää jaksanut itkeä, joten toivoin, että luonto tekisi sen puolestani.
Olin tyhjentämässä kuolleen äitini asuntoa.
Neljä huonetta, keittiö ja kokonainen elämä, joka piti nyt mahduttaa pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Vanhat valokuvat, kellastuneet paperit ja posliinikupit, joista kukaan ei enää joisi kahvia. Kuolema oli käynyt täällä ennen minua. Se oli vienyt tärkeimmän ja jättänyt loput minun siivottavakseni.
En ollut koskaan elämässäni polttanut, mutta nyt silmäilin vainajalta jäänyttä puolitäyttä Marlboro-askia. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa. Ehkä henkäys valkoista mallua saisi minut unohtamaan äidin viimeisen hengenvedon.
Ei tietenkään saanut. Gain some, lose some, ajattelin. Olin menettänyt äidin, mutta ehkä saisin uuden paheen.
Roskapussissa oli kauhtuneita vaatteita, jotka eivät kelpaisi edes Uffille. Muutama 2000-luvun alun Linux-ohjelmointia käsittelevät kirja – isävainaan jäämistöä, jota en kolmessa vuodessa ollut saanut hävitettyä. Kauhtuneita sukkahousuja. Viimeiseksi sulloin täyteen pussiin vielä parhaat päivänsä nähneet sandaalit.
Nappasin toiseen käteen roskapussin ja toiseen pärekorin, johon äiti oli kerännyt paperiroskaa. Pinon alimmaisena oli vielä syyskuun alun Hesareita. Äiti luki lehden tarkasti joka päivä, jottei yksikään kirjoittamani artikkeli olisi mennyt häneltä sivu suun. Ajattelin, kuinka äiti oli lehteillyt niitä silloin, kun emme vielä tienneet diagnoosista.
Räystäs tiputti vettä peltiseen ikkunalautaan. Sujautin jalkaani äidin rumat ulkotohvelit ja lähdin takaovesta parkkipaikan poikki kohti jätekatosta.
Parkkipaikka oli autio, tai ainakin sen olisi pitänyt olla.
Naapurin auton takaa syöksyi esiin hahmo ase kädessä. Hänen oli pitänyt piilotella autokatoksessa hyvä tovi, tajusin samaan aikaan kun hän juoksi luokseni. Huusi ehkä jotain pidätyksestä, mutta en rekisteröinyt, mitä hän sanoi. Näin vain aseen.
En sittenkään kuollut ampumalla. Hän otti esiin pitkän puukon ja survaisi sen oikeaan kylkeeni. Hän oli nopea, melkein kohtelias.
Sitten tuli kipu. Roskapussi putosi kädestäni ja halkesi asfalttiin. Äidin vanhat sanomalehdet levisivät märälle pihalle. Yhdessä niistä oli vuosien takainen rikosuutinen. Otsikko jäi näkyviin: Poliisi vaikenee tutkinnan yksityiskohdista.
Asfaltilla katsoin tappajaa silmiin. Se oli Etsivä R. Hän ei näyttänyt vihaiselta, ei myöskään tyytyväiseltä. Hän näytti paatuneelta tappajalta, joka oli suorittanut päivätyönsä.
Yritin sanoa jotain, mutta ääntä ei kuulunut. Vain höyryä kylmään lokakuun ilmaan.
Etsivä R suoristautui, putsasi veitsensä ja käveli pois. Minä makasin siinä äitini vanhojen sanomalehtien keskellä ja katselin, kuinka sade huuhtoi verta pitkin asfalttia.
Samaan asuntoon saatiin nyt toinenkin vainaja. Äidin hautajaiset ovat ensi lauantaina. Ehtisikö minun ruumiini samoille saatoille? Se olisi ollut säästäväisen äidin mieleen.
Viimeinen ajatukseni kuitenkin oli, että äiti olisi ollut asioiden kulkuun hyvin tyytymätön. Hänelle oli aina hyvin tärkeää, että roskat viedään siivosti ajallaan.
10.10. klo 21:15 Koskela
Yllättävän virkeä Unelias on taas päästetty irti Koskelassa. Tällä kertaa ammuttuna löytyi Donut Ranger. Tekoa todisti yksi silminnäkijä.
Uhri kertoo
Dear umpires,
indeed, to the great sorrow of me, the family, i have to provide for,
and mankind as a whole, yesterday I was faced with death. Coming home
from a lively trip to Tallinn – the box of Summersby still in my arms –
I could not foresee my approaching demise. When I was already – as I
thought – in the safety of my own home, the most sacret of places to any
man – I approached the elevator, when I noticed a mysterious frame
leaning on the opposite wall. I wondered, what might have inclined this
stranger to stand there, clearly not waiting for the elevator, just
looking at their phone, waiting for no one in particular. I shall find
out soon, as while the number glowing over the closed elevator doors
kept declining – an ironic countdown to my creeping end – the stranger
seemingly lost their interest in their screen, casually walked over and
before I could whisper a last prayer, a loud bang violently pulled me
out of the thought of my soft, comfortable bed and a sharp pain spread
over my shoulder. At first I thought, an accident must have happened.
But looking over to the passing stranger, in search for the mildest sign
of consolation, I am shocked to find pure, unapologetig ecstasy, as my
friend – an innocent bystander, now traumatized for life – can attest.
It was Unelia, the sleepy killer of the masses, creator of widows and
orphans. In my last, dying breaths, with which I send out this
testimony, I call on every assassin, detective and traumatized bystander
to revenge me and my fallen comrads, and bring down that demon, whohas
haunted these grounds for far too long now.
Vive la résistance!
The Donut Ranger (2001-2026)
9.10. klo 21 Jätkäsaari
Väittely Platonin rakkauden käsityksestä päättyi laukaukseen, kun Seksikäs susi ampui Viherpeukalon.
Murhaaja kertoo
9.10.2026 kello 21, Jätkäsaari, Helsinki.
Odotan viidennessä kerroksessa pian saapuvaa uhria. Pidän ladattua pistooliani taskussani, piilossa mutta valmiina. Tuijotan numeroa hissin päällä, kunnes nään sen laskevan ja painan napin pohjaan. 8.. 7.. 6.. 5, ovi avautuu ja rakas tuutorini Viherpeukalo katsoo minua järkyttyneenä. Pistooli kädessä käsken hänet poistuvan rappukäytävään, ”Olen pahoillani, mutta mielesi on myrkytetty eikä sinulle ole tilaa tässä akatemiassa, pian minun akatemiassa.” Viherpeukalo tärisee pelosta ja anelee minua olemaan armollinen. Ei armolla ansaita kunniaa. ”On aika palata kotiin, hyvää yötä” laukaisen luodin suoraan hänen rintaan. Ruumis jää vuotamaan portaikkoon. Ei silminnäkijöitä, ei todistajia, täydellinen murha.
Miten tähän päädyttiin? Saavuin noin klo 18 fuksitoverin syntymäpäiväjuhliin. Kauniilla kattoterassilla katseltiin auringonlaskua, soiteltiin ja lauleltiin sekä tietenkin juotiin. Viherpeukalo saapui tuntia myöhemmin. Hän oli viisas filosofi, joten aistin, että oli kohtaloni ottaa hänen paikkansa. Kysyin ohimennen hänen unirytmistään, ja samalla kauan hän suunnitteli olevan paikalla. ”Kaksi tuntia”, näin tiesin milloin hän olisi tulossa hissillä alas. Juhlien aikana keskustelumme kiihtyi, kantamme Platonin opeista eivät kohdanneet. Mikä sääli, kuvitella, että joskus jopa ihailin häntä! Loukkaannuin syvästi kun hän sivuutti kaikki ajatukseni, tiesin, että hänet pitää saada pois tieltäni.
Kello lähestyi 20.50. Tiesin aikani koittavan. Nousin ylös ilmoittamaan, että käyn pikaisesti lähikaupassa. Juhlijoita oli noin 8. Poistuin paikalta ja menin hissillä viidenteen kerrokseen. Lähetin hissin alas asti etten jättäisi jälkiä huijauksestani. Vihdoin odotin kärsivällisesti.
Murhan jälkeen lähdin nopeasti lähikauppaan ostamaan välipalan ja palasin juhliin. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta juhlien jälkeen uutinen tuli julki. Kaikki juhlijat olivat järkyttyneitä, mutta kukaan ei uskonut, että yksi meistä olisi voinut jotain näin raakaa tehdä.
Uhri kertoo
9.10.2026 kerrostalon viidennen kerroksen portaikossa on löydetty ruumis, jonka on todettu kuolleen noin klo 21:00. ”Viherpeukalo” kuoli nerf-aseen luotiin. Tapahtuneella murhalla ei ollut yhtäkään silminnäkijää.
Viherpeukalo oli menossa kotiin eräistä syntymäpäiväbileistä. Hän oli uusien filosofian opiskelijoiden vastuu-tuutori ja monien rakastama. Oli kuitenkin yksi fuksi, jonka kanssa Viherpeukalolla oli kireät välit.
Tuntematon lupaava nuori filosofi, aloitti opinnonsa tänä syksynä. Hänen ja Vihenpeukalon välillä kuitenkin syntyi kiivasta riitaa platonin rakkauden käsityksestä. Viherpeukalo ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä hän sanoi kyseiselle fuksille, mutta nyt hän ei tule kiinnittämään huomiota enää mihinkään. Hän on kuollut ja aiemmasta keskustelusta pahasti loukkaantunut salamurhaaja voi vihdoin hengähtää ulos. Kukaan ei enää tule sanomaan yhtä tyhmiä asioita platonin rakkauden käsityksestä kuin Viherpeukalo joskus sanoi.
Vähän ennen kuin Viherpeukalo oli lähtenyt kotiin synttäribileistä kerrostalon 8:sta kerroksesta, salamurhaaja oli lähtenyt kauppaan hetkeksi – ostaa syötävää. Kun hän palasi juhlat jatkuivat hyvin ja vihdoin nyt kaikilla on ollut hyvä mieli.
9.10. klo 13:20 Kruununhaka
Selkeästi ei oikeasti kovin Unelias tappoi jälleen. Holytortillas on löydetty ammuttuna Metsätalon käytävältä.
Murhaaja kertoo
En ole saanut unta, vaikka kehoni sitä kaipaa tuskanomaisesti. En saa päästäni pois tapahtunutta: kiljuntaa, aseen kylmää pintaa, hitaasti leviävää verilammakkoa. Sumu on yhä ympärilläni, takertunut minuun kuin peitto. Sen lämpö tuudittaa minua kauemmas todellisuudesta, kauas tietoisuudesta. Se on ystävä, mutta suhteemme ei tunnu aidolta. Kehoni tuntuu välineeltä kostoa, kateellisuutta, raivoa varten. Usvaisuuden takaa en löydä itsestäni tunteita. Kenties saattaisin olla asiasta hieman ärsyyntynyt.
–
Se tapahtui taas. Tällä kertaa olin tyhjällä käytävällä, vain minä ja ventovieras – kenet juuri tapoin. Mistä ihmeestä minä olen saanut käsiaseen? Henkkarini eivät ole edes voimassa. Tuijotin ruumista niin pitkään, että luulin vajonneeni uneen. Sumu liikutti kehoani lähemmäs maata, ei lepoon, vaan tarkastelemaan uhriani. Minun uhriani. Hänen silmänsä olivat auki, mutta elottomat. Samaistuin. Hänen kätensä olivat tyhjät, ei merkkiäkään itsepuolustautumisesta.
–
En tiedä ansaitsiko tämä henkilö kuolemaansa, mutta haluaisin uskoa niin. Jos ajattelen, että kaikella tällä verenvuodatuksella on jokin tarkoitus, voisin lakata taistelemasta uutta ystävääni vastaan. Voisin laskeutua uneen.
Seuraavana yönä nukun sikeästi.
9.10. klo 8:22 Kumpula
Punapaita (joka näemmä jostain kumman syystä herää aina uudelleen eloon) kuoli tällä kertaa työhuoneensa ovenkahvaan valeltuun myrkkyyn. Entisten väitöskirjatutkijoiden haamut kuiskailevat nimeä Janissary, mutta virkavalta ei osaa kommunikoida haamujen kanssa.
Murhaaja kertoo
Herätyskello soi ja kierähdän ulos sängystä tokkuraisena. Pitkiä päiviä ja vielä pidempiä öitä. Lyhyiden aamutoimien jälkeen olen lueskelemassa uutisia ja toimeksiantoja, kun yksi tapahtumista pysäyttää minut. Tuttu sijainti sekä peitenimi. Ystäväni, tuttu kemisti jota olin juuri tänään aikonut käydä uudestaan tavoittelemassa sen eilisen pulverijutun tiimoilta, on kuollut. Myrkytykseen.
Pohdin asiaa hetken, ja selkäpiitäni karmii mieleeni hiipiessä erään ajatuksen. Tosiaan, eilen työkeikan jälkeen lähdin hakemaan ystävääni hänen työpaikaltaan, mutta kello olikin jo paljon. Hän oli jo ehtinyt poistua. Muistan elävästi, kun livahdin laboratorioon, kulkien säiliöiden ja vetokaappien ohi hänen toimistonsa luo. Kokeilin vielä ovea varmuuden vuoksi, mutta ovi oli lukittu ja rakennus tyhjä. Muistan itse asiassa hyvin hansikkaat kädessäni, käsi oven kahvalla…
Etsin varahanskani ja vedän ne käsiin. Sen jälkeen kävelen eteiseen, jossa eilisen varusteet lojuvat pinossa. Varovasti vedän kasasta esiin parin hansikkaita, joista toisen pinnalla on pisara tahmaista, valkoista, hajutonta nestettä. Nopeavaikutteista hermomyrkkyä. Kuva kädestäni ovenkahvalla välähtää taas läpi mieleni.
Öh, hups.
Jos joku kysyy, tämä oli täsmälleen suunnitelman mukaan. Eiköhän hänellä ollut riittävästi vihollisia, että kukaan ei epäile hänen joutuneen kohdelistalleni. Itse asiassa tämä varmaan kasvattaa mainettani. Niin, jonkun onni, jonkun muun onnettomuus.
9.10. klo 7:15 Heikinlaakso
Etsivä R pidätti veitsellä Punapaidan kotipihalleen Heikinlaaksossa. Valitettavaa veritekoa jäi seuraamaan uhrin kauhistunut vaimo. Virkavalta pahoittelee tapahtunutta, mutta vakuuttaa että pidäteltävä vastusti pidätystä eikä etsivä tehnyt mitään väärää.
Uhri kertoo
Perjantai voi olla kohtalokas vaikkei 13. päivä olisikaan. Olin tarjonnut turvallisuuspalveluja mitä ilmeisimmin väärille tahoille, koska vähintään yksi etsivä oli perässäni minkä huomasin vasta siinä tilanteessa, kun sain virkaveitsestä kylkeen. Olin siis perjantaiaamuna lähdössä kaikessa rauhassa hoitamaan päivittäisiä askareitani, enkä varsinaisesti odottanut saavani jonkun jakamattoman huomion vielä tuossa vaiheessa päivää. Astuin reippaasti ulko-ovesta ulos ja kävelin rappuset alas kävellen autoa kohti. Yllättäen kuitenkin takaa kuului etsivät pahaenteinen lause antautumisesta. Käännähdin ja sainkin yllättäen tuta virkaveitsen iskun. Juttuhan oli selkeästi suunniteltu koska etsivä tilasi seuraavaksi, veren vielä roiskuessa pihalaatoitukselle, suoraan ruumiinkuljetuksen paikalle – ei siis ensihoitoa. No, eipä siinä mitään, ruumishuoneella yleensä vielä tarkistavat pihiseekö kuollutoletetussa vielä henki.
8.10. klo 22:30 Latokartano
Vagabond on löytynyt lyyhistyneenä roskakatokseltaan käsi valkoisena. Myrkky on tehnyt tehtävänsä. Tekoa on todistanut yksi totisen näköinen kissa, joka toistaa nimeä Janissary. Valitettavasti virkavalta kuulee ainoastaan MAU MOUR PURR MIU, eikä siten ymmärrä lähteä kenenkään perään.
Kissa/murhaaja kertoo
Mourrr!
Teen mielipiteeni selväksi palvelijoideni poistuessa taas asunnosta omine lupineen. Totta puhuen olen mielelläni rauhassa itsekseni, mutta heidän pitäisi silti noudattaa asioiden oikeaa järjestystä. Oven sulkeutuessa tassuttelen parvekkeelle ja hypähdän paikalleni tuolin selkämykselle. Tästä näkee lasin läpi ulos, ja voin pitää silmällä valtakuntaani pehmeältä istuimeltani käsin.
Tähän aikaan vuodesta täällä alkaa tosin olla jo aika kylmä. Pohdin jo siirtyväni tarkastamaan ruokakupin tilanteen, kun huomioni kiinnittyy johonkin. Hämärä hahmo kulkee ohi ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Epäilyttävän hahmon huomio on vastakkaisen talon julkisivussa, työmaa-aitojen osin kätkemällä ovella, jota hän kiertelee kuin hai laivaa.
Naukaisen hiljaa itsekseni, laskien pääni tassujeni varaan. Tämähän on mielenkiintoista. Jotakin on selvästi tekeillä. Hahmon hiippaillessa ovelle näen hänen takkinsa alla vilauksen metallia… ja saman huomaa myös toinen ohikulkija, eräs, jonka tiedän asuvan vähän matkan päässä. Tiedän hänen usein kulkevan tästä ohitse outoihin aikoihin, kantaen milloin mitäkin erikoisen mallista ja hajuista pakettia. Tällä kertaa hän on kuitenkin pysähtynyt tarkkailemaan reviirillään pyörivää tunkeilijaa varjoista.
Kuitenkin hän vain kiertää paikan näprättyään jotain puhelimellaan ja palaa kotiinsa. Itse suosisin suorempaa menettelyä, mutta kaikki eivät olekaan leijonien sukua. Ensimmäinen vieras on edelleen autuaan tietämätön siitä, että hänet on huomattu jo kahdesti. Hän vetää jonkinlaisen putkilon taskustaan ja alkaa valella jotain ovenkahvaan. Työssä menee vain hetki, mutta kääntyessään katseemme kohtaavat lasin läpi. Nuolaisen tassuani välinpitämättömästi. Minulle tämän illan lopputulemalla ei ole väliä, mutta viihteeksi se käynee.
Hän tuijottaa minua jonkin aikaa häkeltyneenä arvokkaasta olemuksestani, kunnes herää taas tilanteeseensa ja siirtyy viereisen talon seinustalle tarkkailemaan. Eräs ystävistäni kulkee palvelijansa kanssa ohitsemme ja vaihdan kuulumisia, sen jälkeen muutama koiran ulkoiluttaja saa minut kääntämään selkäni kadulle. Ikkunan vierestä hiippailee paikallinen kulkija, jonka uskon olevan uuden tulokkaan tähtäimessä, taas parin mustan säkin kanssa. Hän vaikuttaa niin kovin valppaalta, mutta kulkee kuitenkin ovelle, tarttuu käsiteltyyn ovenkahvaan ja lysähtää maahan. Venyttelen, hypähdän lattialle ja astelen takaisin lämpimään. Hurisen hiljaa itsekseni tyytyväisenä. Valtakuntani lienee rauhallisempi tulevaisuudessa.
Tällä kertaa kohteen piti sentään vain kadota. Onneksi hän ehti avata oven lukosta ennen oireiden alkamista, ruumis oli helppo nostaa biojäteastiaan ja kärrätä se mukaan lähtiessäni. Nappasin häneltä paketin, jossa näyttäisi olevan jäämiä jostain oudosta pulverista… taidanpa pistäytyä tuntemani kemistin luona tarkistamassa, mitä aine on. Aina on parempi olla varautunut.
8.10. klo 15:50 katsastusasema, Malmi
Tursaan maan valloitus jatkuu Malmilla, kun Punapaita saa puukosta. Toinen kahdesta silminnäkistä kuvaa tekoa medialle: ”Sillä oli ainakin kahdeksan lonkeroa, yksi puukko ja kolme sydäntä”.
Murhaaja kertoo
Murhaajan mieleni oli jo eskaloitunut ehkäpä liiankin verenhimoiseksi, sillä en nähnyt silmissäni enää muuta kuin punaista. Niinpä kun sain tietää seuraavan kohteeni kulkevan punaisessa paidassa, minun oli päästävä toteuttamaan synkät aikeeni mahdollisimman pian. Kuin härkätaistelun härkä ryntäsin sieraimet tuhisten kohti katsastusasemaa, josta tiesin punaisen muletan löytyvän.
Katsastusasemalla vaanin kärsimättömänä ja tuijotin tiukasti jokaista pihaan kaartavaa autoa etsien punaista vaatetta, jota kohti puskisin veitseni. Jouduin pettymään auto toisensa jälkeen, kunnes viimein näkemäni punainen aktualisoitui. Seurasin, kun auto parkkeerasi ja sen valot sammuivat. Kohteen astuessa ulos autostaan vedin veitseni esiin, piilotin sen takkini alle ja lähdin tömisten temmeltämään hänen peräänsä.
Malttamattomana ja täynnä taisteluhärän adrenaliinia, en kyennyt ajattelemaan muuta kuin verenhimoani ja varomattomasti syöksähdin katsastusaseman sisään ja iskin veitsen punaiseen vaatteeseen niin nopeasti kuin suinkin kykenin. Katsoessani huomasin kuitenkin hyökkäystäni ja nyt verestä yhä punaisempaa paitaa vieressäni todistavan kaksi silminnäkijää. Varomattomuudestani häpeissäni häränraivoni laantui äkkiä takaisin tasaiseen tursauteen ja lähdin lonkeroitani laahaten ryömimään katseilta pakoon kohti kotiluolaani, huolellisempia juonia punomaan.
Uhri kertoo
Kaikkien, jotka toimivat turvallisuuden kanssa edes etäisesti, pitäisi tietää minkä riskin punaisen paidan pukeminen tuo muassaan. Se toimii kuin Tšehovin ase, eli sitä ei pidä esitellä jos sitä ei asianmukaisesti käytetä. Ja kaikkihan tietävät kuinka punapaitaiset turvamiehet yleensä menestyvät. Mutta ei, menin torstain turvallisuuskokoukseen punaisesssa paidassa ja selvisin pois hyvällä menestyksellä. No problemo! Lähdin siitä rohkaistuneena hoitamaan toista turvallisuuteen liittyvää tehtävää – katsastamaan autoa. Pääsin ongelmitta katsastuskonttorin pihaan ja annoin vielä tietä mersua kuljettaneelle henkilölle parkkipaikalla – tulihan hän kuitenkin oikealta. Tuon auton kuljettaja ei kuitenkaan ollut katsastusasioilla liikkeellä mutta sitäpä en silloin vielä tiennyt. Parkkeerasin autoni kätevästi katsastuskonttorin oven viereen, astuin autosta ja olin juuri ehtinyt nosto-oven sisäpuolelle kun tuo mersun kuljettaja olikin yllätten kipaissut viereeni ja tökkäsi veitsen kylkeeni. Paidassa ei onneksi näkynyt verijälkiä, se kun oli verenpunainen jo valmiiksi. Konttorin sisäpuolelle jäi kaksi henkilöä jatkamaan juttuaan – nopea puukotus ja punaiseen paitaan leviävä tahmeus ei herättänyt ihmeellistä mielenkiintoa.
7.10. klo 18:05 Koskela
Tuke on löytynyt surmattuna kotipihaltaan. Veritekoa todisti yksi silminnäkijä. Ampujaksi epäillään Uneliasta.
Murhaaja kertoo
Ilmassa on ollut jotain outoa viimeaikoina. Olen kulkenut Helsingin katuja iltahämärässä, auringon mentyä jo unten maille, aistien jotain sumunomaista. Se on käteni ulottumattomissa, mutta tunnen sen kietoutuvan kaulani ympärille. Silmäluomeni tuntuvat painavilta ja mieleni usvaiselta. Askeleeni jättävät jälkeensä janan, jalkani kykenemättömiä taistelemaan painovoimaa vastaan. Tunnen itseni… uneliaaksi.
–
Näinä päivinä tämä sumu on läsnä myös valoisalla, tunkeutuen läpi ikkunoideni saranoista ja tehden itsensä yhä näkyvämmäksi. Olenko ainoa, ketä tämä viheliäinen pilvi seuraa? Ja mitä se minusta haluaa? Päivä päivältä tunnen itseni lipuvan kauemmaksi itsestäni ja lähemmäs maata – voisin vannoa vajoavani pian Maan keskipisteeseen asti!
–
Kehoni ei tunnu omaltani. En ole unessa, ainakaan en luule niin. Mutta en ole hereilläkään. Tunnen, kuinka sumu on kietonut itsensä raajojeni ympärille, liikuttaen niitä oman tahtonsa mukaan. Raotettujen silmäluomieni takaa huomaan auringon säteet. Olen ulkona. En muista lähteneeni kotoa. Rimpuillen ja pyristellen yritän saada pääni liikkumaan. Usvan takaa näen maassa makaavan tumman massan, paikallaan ja hipihiljaa. Ääriviivat vahvistuvat, ja räpäytän vaivalloisesti silmiäni. Onko tuo… ihminen? Tarvitseeko hän apua? Samalla tunnen kädessäni kylmän painon, ja sieraimissani pistävän hajun. Asfaltti on värjäytynyt tumman punaiseksi. Yritän huutaa, mutta suuni ei aukea. Mitä minä olen tehnyt?
Havahdun uuteen ääneen – naisen huudonparkaisuun. En ollut huomannut häntä aikaisemmin. Seison paikallani naisen kyyristyessä ruumiin äärelle, huutaen tai itkien, en ole varma. Hän nostaa katseensa minuun, ja silmämme kohtaavat.
7.10. klo 16:10 Triplan Prisma, Keski-Pasila
Janissary on murhannut Gabbron kesken kauppareissun. Murhatapa herättää ihmetystä. Janissary oli kiinnittänyt pistooliinsa hämähäkin ja oli näin saanut kosketettua kohdettaan kuolettavasti. Anteeksi mitä? Ihan kuin salamurhaajat pelaisivat jotain kieroutunutta bingoa. Ota tästäkin nyt taas selvää.
Murhaaja kertoo
Target ’GABBRO’ eliminated.
In accordance with the wishes of the Client, the victim died of the neurotoxin in the venom of the Phoneutria spider. Death was fast but not immediate, and intensely painful. The indicated pieces of apparel were left at the scene, which was chosen to be a supermarket in broad daylight in deference to the Client’s wish of high publicity.
The operative left the scene with no traces.
Ei hyvät ihmiset näiden asiakkaiden kanssa. Ammattilaisen ura on nykyään muuttunut aivan sirkukseksi. Vaatimuksia riittää ja valitusta, bonuksia sen sijaan ei. ’Tapa kohde pistoolilla, Janissary’. ’Älä käytä pistoolia, Janissary’. ’Tee murha julkisella paikalla, jättäen ruumis sivullisten löydettäväksi, mutta älä tule itse nähdyksi.’
Kun olin vetänyt päälleni riittävästi pellen kamppeita, ylioppilaslakin ja muut maskeeraukset, lähdin kauppareissulleni odottamaan uhrin saapumista. Hänen ollessaan myöhässä minulla olikin sopivasti aikaa pohtia, kuinka moni ympärilläni olevista ihmettelee varustustani. Onneksi minua ei sentään voisi tunnistaa näistä, vaikka joku poliisille puhuisikin.
Kun hän viimein saapui, katselin ympärilleni. Kauppa on täynnä ihmisiä, ja näillä spekseillä tämä ei ole mikään nopea tai hiljainen operaatio. Pitäisi löytää sopiva kohta, johon ei kukaan katso. Onneksi tämä ’Gabbro’ oli hänkin jostain syystä varustautumassa isompaan metsäreissuun ja siirtyi kaupan yläkertaan etsiskelemään otsalamppua. Siellä on vähemmän silminnäkijöitä ja enemmän aikaa livahtaa tiehensä ennen kuin kukaan tulee ihmettelemään.
Seurailin häntä jonkin aikaa oma ostoskorini heiluen kädessäni. Kun hän siirtyi tyhjään hyllyväliin, kuljin sen ympäri tarkistaen, ettei kukaan ole juuri kääntymässä kulman takaa, ennen kuin marssin hänen eteensä. Tietysti jollain järjellisellä aseella homma olisi jo hoidettu, mutta vetäessäni hyvin varovaisesti esiin pistooliani, johon olin jo aiemmin labrassa kiinnittänyt erittäin vihaisen brasilialaisen myrkkyhämähäkin, kohde ehtikin reagoida yrittäen perääntyä ja vetää oman aseensa. Tartuin häntä kurkusta pudottaen ostokseni, jottei hänen huutonsa vetäisi paikalle muita, ja päästin hämähäkin tekemään työnsä hänen paljaalle käsivarrelleen.
…tietysti, hämähäkin myrkky ei tapa kovin nopeasti, vaikka tämä erityisen vaarallinen yksilö onkin. Kohdetta pitikin vielä humauttaa pistoolin perällä muutaman kerran kasvoihin, jotta hän lakkasi vastustelemasta ja pitämästä ääntä. Hämähäkki ei ikävä kyllä ole enää käytettävissä seuraavaan operaatioon. Noh, mitä asiakas ei tiedä, se ei häntä voi satuttaa… tai miten sen nyt ottaa. Heitin valeasuni laukkuun piiloon ja astelin vihellellen pois paikalta.
Uhri kertoo
Triplan ostoskeskus oli yhtä vilkas kuin yleensä. ”Voin asioida huoletta, kun täällä olen,” ajattelin. Saavuin Prismaan kaupoista suurimpaan, ja huomion liikettä ja melskaa kaikissa suunnissa. Hyvä niin.
Tarvitsin retkeilytavaroita pitkää viikonloppua varten ja olinkin jo nopeasti ehtinyt kerätä lautasia ja sytytysvillaa. Otsalampun valikoimisessa tuli kuitenkin hankaluuksia. Suhteellisen iso osto vaatii suhteellisen suurta harkintaa.
Pohtiessani en huomannut ympäristön laskevaa hiljaisuutta. Ottaessani askeleen taakse näin vain yhden muun asiakkaan valkoinen lakki päässä. Hän näytti epäilyttävältä ja alitajuisesti otin kiinni aseestani, joka sijaitsi takkini taskussa. En kuitenkaan tajunnut tilanteen vaarallisuutta ja juuri kun kurotin ottamaan otsalamppua tunnen kuoleman kylmän katseen. Hyökkääjä syöksyy päälle vetäen pistoolin esille. Aloittelijana kömpelöin väistämiseni ja aseeni jää taskuun jumiin.
Hyväksyn nopean kuoleman, ja odotan laukauksen kaikua, mutta sitä ei tule. Kompastun ja alan kaatumaan selälleni samalla nähden miksi ampumista ei ole vielä tapahtunut. Aseen pohjassa roikkui suuri hämähäkki. Kuka voisi olla niin sairas mielestään, että altistaa toisen niin julmalle kuolemalle? Tarantula liitää verenhimoisena päälleni, mutta onnekseni ehdin lyömään pääni lattiaan menettäen tajuni.
7.10. klo 13:05 HYYn palvelutoimisto, Etu-Töölö
Myllykallion valtias Coyote yritti seuraavaksi kruunautua parhaaksi eläimeksi, mutta tursas veti pidemmän lonkeron puolustautuessaan onnistuneesti murhayrityksessä. Jäämme kaipaamaan Coyotea ja toivommekin löytävämme uuden Myllykallion valtiaan lähipäivinä.
Epäonninen murhaaja kertoo
Sotaretkeni ensimmäinen kohde oli Tursas, järjestön asianajaja, joka oli leimannut kuolemantuomioni. Sain vihiä, että hän tulisi maksamaan HYY:n palvelutoimiston informaattorille pettämisestäni kullalla, ja päätin maksaa Tursaalle tuomiostani lyijyllä. Ennen kohteeni saapumista kartoitin palvelutoimiston ympäristön ja löysin täydellisen katselupaikan, josta näkisin kohteen saapumisen ilman että hän näkisi minua. Suunnittelin reitin, jota pitkin voisin huomaamattomasti kulkea palvelutoimiston ainoalle uloskäynnille ja väijyttää kohteeni hänen astuessaan ulos. Suunnitelma oli täydellinen. Vaanin näköpaikallani puoli tuntia, silmä tarkkana odottaen Tursaan saapumista kylmän syystuulen ulvoessa korvissani, kunnes näin hänen kävelevän sisälle. Vaihdoin oitis paikkaani oven liepeille. Viritin kaksi pistooliani ja valmistauduin ampumaan. Mieleeni juolahti ajatus, mitä jos käyttäisinkin veistä, se olisi varma tapa tappaa, enkä uskoisi kohteeni pystyvän reagoimaan hyökkäykseeni riittävän nopeasti, mutta juuri kun olin kaivamassa veistäni esille, kuulin oven käyvän. Emmin metodiani liian pitkään ja pistoolien oli käytävä, ja nehän kävisivät hyvin, sillä kohteenihan oli vain järjestön kynänpyörittäjä, vailla käytännön taistelutaitoja. Katsahdin ympärilleni, hiljaista, ei ainuttakaan sivullista, täydellinen hetki murhaan. Vedin pistoolit takkini taskusta ja lauoin neljä kertaa nopeasti peräkkäin päin tiedostamattoman Tursaan selkää, mutta kova tuuli kuljetti ammukseni harhaan. Kirottu tuuli, kuinka monta kertaa sen pitää pilata täydellisesti tähdätyt laukaukseni. Onko tuuli todellinen arkkiviholliseni vai onko järjestö tehnyt sopimuksen tuulten jumalten kanssa? Näihin kysymyksiin en ikinä saisi vastausta, sillä Tursas vastasi tuleeni melkein välittömästi. Kohde, jonka luulin olevan vain toimistotyöntekijä osoittautuikin taitavaksi taistelijaksi. Seurasi armoton tulitaistelu, joka ei ollut loppuakseen, meidän ohi ampuessamme ja lataamaan suojautuessamme, mutta lopulta muurin taakse heittäytyessäni Tursaan kalman luoti löysi tiensä selkänikamieni väliin. Kuolema. Järjestö seisoo yhä ja Uudet Loput projekti on edelleen käynnissä. Kostoni epäonnistui, maailma on edelleen vaarassa. Ehkä saan pian paljonkin seuraa kuolemanjälkeiseen elämään.
– Coyote
Itsepuolustautunut kohde kertoo
Olin lounaan jälkeen mukavasti vatsa täynnä maittavaa makaronilaatikkoa tallustamassa kohti HYY:n toimistoa, kunnes toimistorakennuksen avautuessa silmieni edessä tunsin selkäpiitäni karmivan. Kaupungin häly tuntui kuin salamaniskusta vaihtuneen riipivään hiljaisuuteen. Enää puuttuisi vain arokierijä pyörimässä tuulen mukana ja hiljainen kojootin ulvonta taustalla, niin pysähtynyt oli tunnelma. Avasin laukkuni turvan tunnuksi, sillä kuljetin siellä salaisesti pistoolia mukanani kaiken varalta. Näillä lonkeroilla ei nimittäin loistavasti loikita lipettiin, jos vaara yllättää.
No, pääsin kuin pääsinkin ehjin kiduksin toimistoon. Toimistosta jääneen ilahduttavan kohtaamisen jälkeen olin lähdössä tyytyväisenä tepastelemaan asuinluolalleni viivästyneelle ruokalevolle. Avasin toimiston oven ja astuin takaisin samaan hiljaiseen syysilmaan. Olin jo tyystin unhoittanut karmivan tunnelman, kunnes aistin jotakin ja ihopoimuni nousivat pystyyn. Käännähdin nopeasti ympäri ja näin pahimman painajaiseni: Oikea kojootti pistoolit ojossa ja ammukset jo viuhumassa minua kohti. Lähdin lätkimään niin nopeasti kuin lonkeroistani lähti ja kaivoin samalla oman pistoolini laukusta. Onnekseni tuuli oli alkanut tuivertaa ja nopean kojootin luodit lensivät sen mukana, minulle jääden armonaikaa. Elämäni pisimmät minuutit kävimme taistelua maailman herruudesta, jännitys tiivistyi ja tiivistyi: ratkeaisiko viimeinkin kilpailu maa- ja merieläinten välillä? Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pelastamaan poimuni ja luotini imaisi tämän viekkaan selkärankaisen nahka! Maan valloitus voi vielä ainakin hetken jatkua.
6.10. klo 16:20 Lauttasaari
Myllykallion valtias on valittu kun murhaamaan tullut Barometri kaatuu kaksintaistelussa. Voittajaksi selviytyi Coyote.
Epäonninen murhaaja kertoo
Itsepuolustautunut kohde kertoo
Päivän tapahtumat saivat alkunsa, kun vastaanotin HYY:n palvelutoimistolla informaattorilta vihjeen Lauttasaaren Myllykalliolla sijaitsevan kylmän kätkön sijainnista. En vielä tässä vaiheessa tiennyt, kuinka syvälle organisaation mätä oli yltänyt enkä sitä, kuinka kätkö piti piilossaan vain petosta.
Kun saavuin saamieni koordinaattien luokse, näin vanhan ystäväni Barometrin kyykyssä kätkön luona. Aluksi ilahduin nähdessäni tutun naaman, mutta minuuttien vieriessä aloin aavistaa jonkin olevan vialla; Barometri oli selvästi ansoittamassa kätköä. Viritin pistoolini varmuuden vuoksi, mutta ystäväni ei näyttänyt mitään aggression merkkejä noustessaan ja vaihdoimme lyhyet terveiset. En halunnut uskoa ystäväni tahtovan minulle pahaa, mutta jokin jäi vaivaamaan mieltäni; jos en ollut hänen kohteensa, miksei hän varoittanut minua ansasta? Ehkä olin vain vainoharhainen. Ehkä ystäväni oli vain uudelleenpiilottanut kätkön huolella. En kuitenkaan voinut luottaa Barometriin täysin ja hänen poistuttuaan lähietäisyydeltä lähestyin kätköä varovasti ansalankoja silmäillen. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Kyykistyin kätkön kohdalle ja haistoin ilmassa vivahduksen jotain metsään sopimatonta; myrkkyä! Barometri oli sivellyt kontaktimyrkkyä jonnekin kätkön uumeniin. Vedin hanskat käteeni ja lähdin hyvin varovasti kaivamaan kätköä esille. Löysin kätkön, mutta en jälkeäkään myrkystä. Naurahdin omaa vainoharhaisuuttani ja huokaisin helpotuksesta, mutta asettaessani kätköä takaisin paljastin myrkytettyjä lehtiä ja mieleni valtasivat samat kysymykset, kun aiemmin; olinko vanhan ystäväni kohde vai oliko kohde joku muu? Poistuttuani kätkön luota näin Barometrin väijymässä pusikon takana, viritin aseeni uudelleen ja kahvaa puristaen viitoin häntä lähestymään. “Jos myrkky oli tarkoitettu jollekin toiselle, kannattaa käydä korjaamassa ansa, sillä se on hyvin näkyvillä”, huusin pienen matkan päästä, sillä en epäilyksissäni halunnut astua askeltakaan lähemmäs.
PAM! Barometrin laukaisi aseensa, ennen kun olin saanut lausettani loppuun. Vastasin tuleen vaistomaisesti, mutta jouduin perääntymään etsiäkseni parempaa tähtäyspaikkaa, sillä Barometri oli varautunut tappamaan, mutta minulla oli vain kuusi luotia itsepuolustukseen, joista ensimmäisen olin jo ampunut ohi. Tulitaistelumme kesti useita minuutteja, meidän kärsivällisesti kiertäessämme ja aina tilaisuuden tullen ampuessamme. Yhtäkkiä näimme siviilin lähestyvän ja piilotimme aseemme. Minulla oli vielä kaksi ammusta, vain kaksi ammusta. Luotien loppuminen tarkoittaisi myös omaa loppuani. Loppua, jota en vielä ole valmis vastaanottamaan. Barometrin ammustilannetta en tiennyt, mutta itsevarma asenne osoitti sen olevan hyvä. Minun oli pakko tehdä jotain ja tulitaukomme aikana onnistuin asettautumaan korkeampaan maastoon. Tuuli ulvoi ja syksyn lehdet leijailivat ohitsemme silmäilemmessämme toisiamme. Kumpikaan meistä ei halunnut tehdä ensimmäistä siirtoa. “Hyvä”, ajattelin, “ainakin minulla on aikaa keksiä suunnitelma, jolla pelastautua”. Pattitilanteemme kesti kymmeniä minuutteja, kunnes sain idean ja kysyin Barometriltä hänen petoksensa syytä, jonka hän mielellään antoi.
Barometri puhui minulle hallituksesta ja uusista lopuista, mutta minä keskityin vain yhteen asiaan; tilaisuuden löytämiseen, siihen hetkeen, kun ystäväni olisi liian keskittynyt tarinaansa reagoidakseen äkilliseen liikkeeseeni. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen näin sen. Laukaisin aseeni salamannopeasti, mutta kova tuulenpuuska heitti tähtäykseni pieleen ja luoti ohitti kohteensa vain millimetrien päästä. Kuvittelin sen olevan siinä, mutta Barometri ei ampunutkaan takaisin, vaan jäi tuijottamaan luodinreikää. Hyväksikäyttäen tilannetta, latasin viimeisen luotini pistooliini ja viritin sen. Tähdätessäni huomasin käteni tärisevän ja kylmän hien vierivän alas otsaani. Tämä oli viimeinen luotini, viimeinen mahdollisuuteni, jos ampuisin ohi, kuolisin varmasti. Terästin mieleni ja tasasin käteni. Otin syvää henkeä ja laukaisin. Tähtäsin tarkasti, mutta tuulinen kallio kuljetti ammukseni sivuun ja pelkäsin sen menevän ohi, mutta luoti löysi kodikseen Barometrin nilkan. Uhka ohi. Ystävä neutraloitu. Kovettunut sydämeni entistäkin kovempi. Vannon tuhoavani tämän salaliiton ja lopettavani sen jäsenet.
– Coyote
6.10. klo 12 Kumpula
Sota toimistotarvikkeiden välillä on alkanut. Vauhkoontunut Saksi on ampunut Nitojan. Veritekoa todistaa kaksi ihmistä, jotka ymmärtävät viimein miksi paperiton toimisto on portti (tieto)turvaan.
Murhaaja kertoo
Utelin salaiselta tiedonantajaltani tiedot kohteen olinpaikasta. Tieto oli tyyris, mutta toivon mukaan sen arvoinen. Chemicum A110, klo 12. Asetuin strategisesti huoneen ulkopuolella odottamaan tilaisuutta.
Kuin suunnitellusti punatukkainen kohde astelee ulos huoneesta ja suuntaa kohti väylän bussipysäkkiä. Tajuan että herätän liikaa huomiota, jos seuraan häntä katua pitkin, joten kuljen vauhdikkaasti Chemicumin läpi ja ryntään alaovesta ulos.
Kohde kävelee edelläni noin 2 metriä. Hiljaiset askeleeni eivät herätä hänessä mitään epäilyjä. Näen kun häntä edeltävä henkilö katoaa puskan taakse. Vedän esiin aseeni ja BAM, ammun hänet kylmäverisesti keskellä kirkasta päivää.
Kerään hylsyn matkaani ja katson ympärilleni. Tajuan että silminnäkijöitä on 2. Minun on häivyttävä. Livahdan nopeasti paikalta takaisin rakennukseen alaoven kautta, piilottaen asetta kainalossani. Potentiaalisia todistajia saattoi nousta ylös mäkeä pitkin. Surma oli vaarallinen ja hiukan huolimaton. Hyväksyttävän rajamailla.
Liitteenä kartta murhapaikasta (merkitty punaisella), sekä siviileistä ja heidän kulkusuuntansa (merkitty sinisellä).
-Saksi
Uhri kertoo
5.10. klo 20:35 Merihaka
Ketku on löydetty puukotettuna Pannukakunpuistikon vierestä jalkakäytävältä. Toimeksiantaja pohtii, onko murhaajaksi tunnustautunut tursas tehnyt pannukakkuja vapaaksi jääneillä lonkeroilla.
Murhaaja kertoo
Olin juuri kurvaamassa murhamobiilillani kotiin huippusalaisilta asekaupoiltani tuliterä kuuden ammuksen pistooli mukanani, kun tajusin kohteeni olevan pian astelemassa ulos piilopaikastaan kohti bussipysäkkiä. Kuten kunnon salamurhaajan kuuluu, olin tehnyt taustatyöni hyvin ja päättelin ettei tämän iltaisen matkan tarkoitusperät liene viattomat. Yllättäen salamurhaajan mieleni kääntyikin mustasukkaiseksi ja päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja lähteä kiireenvilkkaan kaahaten estämään nämä verenhimoiset aikeet.
Pysäköin mobiilini maan alle, kuin myyrä konsanaan ja jäin virittämään pistooliani kuntoon. ÄH! Surkea ase ei toimi! Mitä nyt? Kohteeni on vain parinkymmenen metrin päässä yläpuolellani ja on vain sekunneista kiinni tai muutoin joudun päästämään hänet käsistäni. Onnekseni matkassani sattui vielä olemaan myös juuri teroitettu veitseni.
Veitsi kourassani kaivauduin ylös maanpinnalle. Ehdin juuri ja juuri ajoissa löytääkseni epäillyn kohteen poistumassa piilostaan. Varovaisesti hiivin kaukana tämän mystisen mustiin pukeutuneen takana, lähes kadottaen hänet näkyvistäni, kunnes näen saman hahmon pysähtyvän risteykseen. Tilaisuuteni on tullut! Hiivin ripeäasti epäillyn vasemmalle puolelle ja tirkistän oikealle varmistaakseni henkilöllisyyden. Katseemme kohtaavat ja siinä samassa isken veitsen kassistani kohteen vatsaan.
Uhri kertoo
Pimeä oli jo laskeutunut Merihaan ylle, vai pitäsikö sittenkin sanoa VERIHAAN ylle, sillä tämä onneton ilta päättyi kyseisen betonilinnakkeen kupeessa kohtalokkaasti. Olin juuri teroittanut veitseni ja laskenut ammukseni, kun seisoin asuntoni ainoan ikkunan edessä myhäillen. Tästä murhasta tulisi täydellinen. Kuitenkin tietämättäni jokaista liikettäni oltiin tarkkailtu alhaalta varjoista.
Astuin rappukäytävästä virkistävään yöilmaan matkalla bussipysäkille kilometrin päähän. Pikku matkahan se vain on. Tallustaessani eteenpäin tarkkailen ympäristöä. Ei mitään tavallista poikkeavaa. Jokunen harjailija siellä täällä on tavallinen näky. Kuulokkeet vain korville ja menoksi! Tavallaan nautin siitä, miten syksyn tuoma hento sade putoaa kasvoilleni.
Pahus! Pääsin liikennevaloihin, jotka ehtivät juuri muuttua punaisiksi. Ehdin varmasti vielä bussiin, lähdinhän hyvissä ajoin. Turha riskeerata henkeään juoksemalla tien yli nyt, kun valot varmasti vaihtuvat hetkenä minä hyvänsä. Minullahan on koko elämä aikaa.
Tunnen yhtäkkiä jonkun läsnäolon vierelläni. Suomalaiset harvoin tulevat noin lähelle. Ehkä hän tarvitsee apua. Nostan katseeni juuri ajoissa nähdäkseni hopeisin veitsen työntyvän vatsaani. Mitä?! Parkaisen ja tuuperrun kostealle kivetykselle valojen vaihtuessa vihreiksi.
5.10. klo 0.01 Turnaus alkaa
Helsingin kadut valtaa odottava hiljaisuus. Kuka tekee ensimmäisen liikkeen? Kuka rastittaa ensimmäisen ruudun?