Introduction
Syysturnauksessa 2024 arvokas salaseura Taivaalliset taistelee loisteliaasta tulevaisuudestaan. Alempaa voit lukea raportteja turnauksen tapahtumista.
1.10. Helsinki
Standing atop the high hills and cliffs of Kaivopuisto, Celestials prepared for one of its most sacred rites—the Coronation Ceremony of new leaders. For decades, the society had operated in the light of the moon and stars, pulling the strings of power and shaping the course of history, always unseen, always hidden.
Tonight, new leaders of the society would ascend among the 12 candidates.
Puisto oli täynnä väkeä. Vain päivä oli kulunut siitä, kun Taivaallinen seremonia, uusien jäsenten vihkiminen, oli päättynyt. Seremonia ei ollut vain fyysinen matka; se oli kulku seuran syvimpään sieluun, suunniteltu testaamaan akolyyttien sisua ja ohjaamaan heidät mysteereihin, joiden saloihin he halusivat vihkiytyä. Jokainen oli valittu uskollisuudestaan seuran asialle, ja he tiesivät sydämessään, että he eivät enää olleet samoja ihmisiä kuin ennen seremoniaa.
Behind the sundial stood the reigning leaders of Celestials, a noble and tall pair blessed by the light and might of the heavens: Luna Cassiopeia and Sol Rigel. Their silver robes shimmered in the faint moonlight, and their presence alone commanded silence. Their faces, lined with the wisdom of countless years, betrayed no emotion as they stood before the society.
”Kruunajaisseremonia alkakoon,” Sol sanoi. Vaikka hänen äänensä oli vain kuiskaus, se kantautui helposti yön yli hiirenhiljaa odottavan yleisön korviin. ”Tänä iltana kaksi teistä nousee kohti taivaita,” Luna jatkoi.
With that, Luna and Sol turned, gesturing the generals to step forward, closer to the cliff’s edge, where a stone altar, polished smooth by time and magic, sat gazing at the sea. On it rested the Sage’s Stone, a relic as old as the society itself. Its gleaming, multifaceted jewel was said to contain the wisdom and power of all past leaders. Only for the chosen two, the anointed leaders, would touching the stone grant the wisdom of the past - for others, it would merely be a beautiful trinket.
The members of the society, cloaked in silver-embroidered robes, formed a perfect circle around the altar and stone.
The air was thick with anticipation, and it was as if nature itself recognized the gravity of this night and paused the rustle of trees.
And yet, the seeds of dissidence had already been sown in one general’s mind and they were about to grow into fruition.
With one violent stride, Regulus Nox grabbed the stone with gloved hands from the altar. Before anybody could even gasp, Regulus had bestowed magic of his own on the stone, cracking it into pieces on Regulus’s hand.
”Koittakoon nyt uusi aikakausi, jossa johtajamme valitaan omien saavutustemme perusteella – sen sijaan että pölyttynyt muinaismuisto sen mielivaltaisesti sanelee!” Regulus huusi, heilutellen palasia kaikille nähtäväksi.
Chaos erupted. Regulus has always been ambitious, but only a few loyalists to his cause had known the extent of his ideas, and been aware of the power he had gained from ancient magic. Now loyalists were seeking murder, pulling knives from their robes, while others fled in fear.
Generals, Luna and Sol stared in dismay at Regulus, shedding tears for lost friendship and betrayal. Regulus cast them one final glance before turning his back and walking away with his acolytes, shouting his final words for all to hear:
”On aika uusien tähtien loistaa.”
14.10. klo 00.01 Turnaus alkaa!
Jo päiviä Taivaalliset ovat velloneet epätietoisuudessa ja -toivossa, ja pelko tulevasta on kärjistynyt vainoharhaksi. Valaiskoon veitset pelottavan yön, tuoden rauhaa levottomille mielille!
14.10. Klo 17 Kumpulan kampus
Tähdenlennot ovat sinkoilleet Danse Macabren tahtiin ja lentäneet kuolettavasti Scyphozoan päälle!
Told by a murderer:
Now playing: Mozart: Requiem. I. Introitus (Requiem aeternam)
Me jumalten houkat, me tanssimme kuolemaan asti.
Hän ei ole menossa tanssimaan, hän on menossa lauluharjoituksiin, mutta se on toiseksi paras tapa näyttää kunnioituksensa niille, jotka meidän elämiämme pitävät käsissään. Me ylistämme heitä laulaen ja symbaalien helinällä, me ylistämme heitä harppua soittaen ja rumpua lyöden, mutta suurin ylistyksistä on tanssi, ja minä tanssin. Tanssin hitaasti läpi Exactumin sinne, missä hän on sanonut olevansa, kolmannen kerroksen opiskelutiloissa. Vedän hupun päähän, painan hartioita kumaraan, voisin olla kuka tahansa, olen ottanut valeasua täydentämään vanhan vihon, jossa on matematiikkaa. Lopulta en tarvitse sitä, koska hän juttelee ystäviensä kanssa pahaa aavistamatta, ja voin vain istua sohvalle lähelle odottamaan, näyttää sisäänpäin kääntyneeltä ja selailla puhelintani, samalla vilkuilla häntä silmäkulmastani.
Lauluharjoitusten aika lähestyy, ja hän jättää ystävänsä ja lähtee kävelemään sivukäytävää pitkin, tanssin hitaasti hänen peräänsä. Hän pysähtyy tyhjän luokan oven eteen, jossa lauluharjoitukset ilmeisesti ovat. Kysyy minulta, uskaltaakohan sinne jo mennä, kello on paria minuuttia vaille.
Hymyilen sisäisesti. Totta kai uskaltaa, huonehan on tyhjä. Työnnän oven auki ja astun luokkaan hänen edellään. Kun ovi sulkeutuu hänen takanaan, vedän pistoolini esiin, ja luodit vaientavat hänen laulunsa iäksi.
Tanssin pois huoneesta, ehdin täpärästi pois näkyvistä, ennen kuin kaksi muuta lauluharjoituksiin tulijaa saapuu paikalle ja näkee luokan lattialle lyyhistyneen ruumiin. Vai ehtivätkö he sittenkin nähdä, kun astuin ulos ovesta? En tiedä. Tanssini on veitsenterän tanssia, yhden horjahduksen päässä tuhosta.
14.10 klo 21.24 Uusi Ylioppilastalo
Pesto haikailee Lacertaa taivaalta.
15.10. klo 20.45 Vilppula
Danse Macabre jatkaa voitontanssiaan tähtien loisteessa, A. G. Lyonsin harmiksi.